Erkki Lähde, metsänhoidon emeritusprofessori, Suomen Luonnonpäivänä 30.8.2025

Viime vuosisadan alkupuoliskolla metsien hakkuiden ja suojelun välillä ei ollut juurikaan ristiriitoja, sillä voimassa oli vuoden 1886 laki, joka kielsi avohakkuut metsän hävityksenä. Sama määräys vahvistettiin vuoden 1928 yksityismetsälailla. Kieltävä laki ei koskenut valtion eli metsähallituksen hallinnoimia metsiä. Luonnonsuojelun alaan luettiin lähinnä upeiden maisemien kuten Kolin, Pallaksen ja Punkaharjun suojelu. Uusia lajeja etsittiin, tunnistettiin ja kirjattiin.

Sodat ilmeisesti raaistivat ihmisten luontoon suhtautumista. Puun käytön teollisuus laajeni ja muuttui sahateollisuudesta enemmän sellun keittämisen suuntaan. Avohakkuu sallittiin 1940-luvun lopulla sotakorvausten varjolla yksityismetsissäkin määräaikaisilla poikkeuslaeilla. Perinteinen tukkipuiden harvennus eli harsinta olisi ollut edelleen järkevintä talouden ja erityisesti ympäristön kannalta.

Kun poikkeuslait päättyivät, avohakkuun kieltävä laki vääristettiin tulkitsemalla se avohakkuuteen velvoittavaksi. Laajat avohakkuut ja soiden ojitukset käynnistettiin 1950-luvulla kaikissa metsissä. Metsähallitus hallinnoi laajasti Lapin luontoa. Sitä alettiin kohdella todella kovakouraisesti. Esimerkiksi 196O-luvulla hukutettiin tekoaltaiden alle laajoja alueita. Metsähallituksen avohakkuu- ja aurausalat olivat tolkuttoman suuria. Jotkut harvat luonnonsuojelijat rohkenivat kritisoida menettelyjä.

Metsäammattikunta tutkimus ja opetus mukaan liittyen alkoi vihata näitä kriittisiä suojelijoita. Heidät leimattiin yhteiskunnan vihollisiksi. Samoin on menetelty myöhemminkin. Ristiriidat ja viha kasvoivat sitä myötä, mitä enemmän luontoa hävitettiin. Metsäammattilaisten illanviettojen tärkeäksi puheenaiheeksi muodostui luonnonsuojelijoiden haukkuminen ja pilkkaaminen. Tilanne jatkui samanlaisena 1980-luvulle. Sitten ammattikunta löysi lisäksi toisen solvaamiskohteen.

Vaihtoehto avohakkuulle

Kehitin virkani velvoittamana, luontoa arvostavana ja taloudesta kiinnostuneena vaihtoehdoksi metsää hävittävälle avohakkuulle avohakkuuvapaan jatkuvan kasvatuksen menetelmän 1980-luvun alussa, kun tulin nimitetyksi Metsäntutkimuslaitoksen metsänhoidon professoriksi. Itsenäisesti ajattelevat metsänomistajat kiinnostuivat vaihtoehdosta. Se nosti rajun vihan avohakkuisiin ja puupeltoihin sitoutuneen ammattikunnan keskuudessa minua kohtaan. Professori Kullervo Kuusela toimi mallina ja kirjoitti Metsälehden takasivun täyttäneen haukkumakirjoituksen. Vähän myöhemmin lehden päätoimittaja kielsi nimeni mainitsemisen lehdessä.

Kun olin 1980-luvulla muutaman metsänomistajan haastamana metsäkäräjillä todistamassa heidän puolestaan, Keskusmetsälautakunta Tapion johtaja Paavo Kotkanen teki juristinsa kanssa kantelun Oikeuskanslerille syyttäen minun vaikeuttavan organisaationsa virkatyötä. Kantelu oli tietenkin perusteeton, joten sen olisi voinut paluupostissa kertoa kantelijalle. Apulaisoikeuskansleri käsitteli asiaa virastossa. Hän oli kantelun valmistelleen juristin opiskelukaveri. Selvän ratkaisun tekeminen kesti kuitenkin 4,5 vuotta. Koko tämän ajan tupaillasta toiseen kerrottiin, että se Lähde on niin paha roisto, että siitä on tehty peräti kantelu Oikeuskanslerille. Kun päätös sitten lopulta tuli, media ei sitä enää huomioinut.

Kaikki ne tapaukset, joihin perehdyin, osoittivat, että avohakkuusta kieltäytyneet metsänomistajat tuomittiin perusteettomasti, jopa lain vastaisesti. Vaikka lähes kaikki tuomitut ovat jo manan majoilla, pitäisi heidät rehabilitoida muun muassa heidän perillisten vuoksi. Tarvittaisiin totuuskomissio, jos siihen löytyisi rehellisiä tutkijoita.

Mitään merkittävää ei ole korjattu

Metsähallituksen pääjohtajaksi nimitettiin innokas aidon metsäluonnon avohakkuulla hävittäjä, kokoomuksen metsäasiantuntija Pentti Takala 1990-luvun alussa. Nimike muuttui toimitusjohtajaksi, kun metsähallitus muutettiin liikelaitokseksi. Takala julisti julkisesti vihaavansa minua. Julistus kuvasi ammattiveljien asennetta minua kohtaan jatkuvan kasvatuksen tutkimusaiheen vuoksi. Ammattiveljet kilvoittelivat ilkeydessä. Tutkimustyötäni vaikeutettiin monin tavoin. Siitä olen tarkemmin kertonut kirjassani Suomalainen metsäsota (Into 2015). Solvauksen kohteena oli edelleen myös luonnonsuojelu.

Kerrottiin, että ammattikunta teki aavistushakkuita metsäalueella, johon suunniteltiin suojelua. Tilanne jatkuu jokseenkin entisellään. Vielä kesällä 2025 metsähallitus hakkasi yhden viimeisistä harvoista luonnontilaisista vanhoiksi luokitelluista metsistä Kainuun Kaupinvaarassa. UPM osti vanhan upean ikimetsän puut Pietarsaaren tehtaalle selluksi, vaikka yhtiö oli kertonut julkisuudessa, ettei se osta harvinaisen luonnonmetsän puuta.

Julkisen paineen seurauksena ammattikunta teki pieniä korjauksia. Suurin muutos oli se, että ammattikunta ei enää entiseen malliin solvaa julkisesti luonnonsuojelijoita. Juhlapuheissa luvataan jopa suuria korjauksia, mutta avainasiat jäävät korjaamatta. Avohakkuut, maan kaivaminen, jopa soiden ojitus ja monimuotoisten metsien muuttaminen puupelloiksi jatkuvat.

Metsä sanalla harhautetaan

Lähes kaikki metsä sanaan kytketyt nimikkeet ovat harhaanjohtavia, esimerkiksi metsänhoitajat ovat lähinnä puun mittaajia ja hakkaajia eivätkä suinkaan metsäluonnon hoitajia. Metsätalousinsinöörin nimike on samoin harhaanjohtava. Siinä ammatissa ei tehdä metsissä kokonaistalouden kannalta järkeviä ratkaisuja. Näiden ammattien toimenpiteet metsäluonnossa ovat luonnon ja siten pitkän päälle myös ihmisen kannalta etupäässä tuhoavia. Siinä alan ammattikunta on kunnostautunut. Pian kaikki metsät on vähäisiä suojelualueita lukuun ottamatta kertaalleen avohakattu ja muutettu puupelloiksi. Metsäteollisuus on lähinnä puun pilkkomisteollisuutta. Metsä ei monimuotoisuudessaan voi olla teollisuuden kohde.

Puhutaan talousmetsistä. Talous sanalla harhautetaan lukijaa tai kuulijaa luulemaan, että avohakkuu olisi jotenkin taloudellisesti vanhoja harvennus(harsinta)hakkuita edullisempaa. Todellisuudessa avohakkuulla aiheutetaan kokonaistalouden kannalta pitkässä juoksussa suuria taloudellisia tappioita ja luonnon hävitystä, muun muassa hiilen karkaamista ilmaan ja vesiin.

Termien ja haukkumanimien käyttö onkin yksi tehokas asenteita muokkaava vallankäytön hallinnointitapa. Esimerkiksi koivu on ollut pilkan kohteena, koska sen myyntiarvo on ollut havupuita heikompi. Ensin metsäammattilaiset, jotka heikosti ymmärtävät biologiaa ja ekologiaa, alkoivat nimittää sitä ”Valkeaksi valheeksi”. Sitten sitä haukuttiin ”Metsän rikkaruohoksi” eli pois kitkettäväksi. En tiedä, kuka oli näiden haukkumanimien keksijä. Kotipitäjässäni Lopella oli metsäteknikko, joka uhosi, että koko pitäjässä tarvitaan vain yksi koivu ja hän tietää, missä se on.

Vielä rajumpi nimitys oli ”Metsän hukkakaura”. Se tarkoitti, että koivua on suorastaan vihattava. Tämän nimityksen isä oli professori Kuusela. Ympäri maata liikkui niin sanottuja risusavottaryhmiä, jotka hakkasivat metsistä koivuja ja muita lehtipuita maahan. Se oli tolkutonta tuhoa ja haaskausta. Ammattimies, joka teki sitä eniten, kunnostautui ammattiveljien joukossa. Sitten myöhemmin on kärsitty koivupulasta ja metsät muuttuivat biologisesti paljon köyhemmiksi. Kullervo Kuusela toimi valtakunnan puuvarojen inventoinnin johtajana 1960-luvulta 1980-luivulle. Hän otti puustojen mittauksessa käyttöön Keski-Euroopassa puupeltojen mittaukseen kehitetyn relaskooppimenetelmän. Se sopi huonommin monimuotoisten erikokoisten puustojen mittaukseen.

Kun alan ministeriössä ja muissa organisaatiossa huomattiin, että jatkuvan kasvatuksen menetelmän kiinnostus ja käyttö laajenivat hyvää vauhtia ja avohakkuiden vieroksunta voimistui, me päättivät, että kehitys on estettävä. Samaan aikaan 2000-luvun alussa vaadittiin yhä voimakkaammin, että metsälakia pitää muuttaa sallivammaksi hakkuiden suhteen.

Lakia ruvettiin muuttamaan. Teollisuuden vaatimuksesta hakkuiden rajoitukset poistettiin (2014) niin, että sen jälkeen avohakkuun saattoi tehdä minkälaisessa puustossa tahansa. Julkisuudessa kerrottiin, että lain mukaan saa tehdä myös jatkuvan kasvatuksen hakkuita. Tosin laki ei ollut niitä koskaan kieltänytkään, mutta organisaatiot olivat ministeriön toimeksiantona ne hakkuumääräyksillä eliminoineet. Itse asiassa alkuperäistä jatkuvaa kasvatusta käyttämällä olisi kaikkien lakien voimassa ollen täytetty tarkoituspykälien talouden ja ympäristön vaatimukset parhaiten.

Ministeriön johdolla ammattiorganisaatiot keksivät ratkaisuksi estää jatkuvan kasvatuksen eteneminen vääristämällä sen sisältö. Vaikka alkuperäinen jatkuva kasvatus oli määritelty jo yli 30 vuotta aiemmin, metsäsanakirjaa ylläpitävä Suomen Metsäyhdistys määritteli sen yhdeksi avohakkuun alamuodoksi. Se määriteltiin avohakkuun ja poimintahakkuun yhdistelmäksi, jossa avoalan koko rajoitettiin 0,3 hehtaariin. Luonnossa 0,3 ja jopa 0,1 hehtaaria on suuri aukko. Aidosta alkuperäisestä jatkuvasta kasvatuksesta ei sanakirjassa eikä organisaatioiden hakkuuohjeissa ole mainintaakaan. Pyysimme yhdistystä korjaamaan asian, mutta se ei ole suostunut korjaamaan virhettä. Samalla nimellä kutsutaan nyt kahta vastakkaista menetelmää ja avohakkuut jatkuivat.

Sata vuotta aiemmin Yrjö Ilvessalo vääristeli luonnon metsien rakennetta ja koostumusta laatimissaan kasvu- ja tuottotaulukoissa (1920) ehkä ymmärtämättömyyttään luottaen Keski-Euroopan esimerkkiin. Hän sai jopa akateemikon arvonimen. Vielä 2010-luvulla alan ammattilaiset vääristivät samoja tietoja, mutta tällä kertaa ne tekivät sen tarkoituksellisesi ja tahallaan, jotta avohakkuita tehtäisiin mahdollisimman paljon.

Myrkyistä suojeluaineita

Vesakkomyrkkyjä, joiden käyttöön innostuttiin jenkkien Vietnamissa antaman esimerkin mukaan, kutsuttiin aluksi aivan oikealla nimellä, mutta sitten metsämiehet keksivät nimittää niitä torjunta-aineiksi. Sekään ei riittänyt, vaan pian ne muuttuivat peräti koivua ja haapaa hävittäviksi kasvinsuojeluaineiksi. Samanlaista vallankäytön kikkailua käytettään yhteiskunnan eri lohkoilla. Esimerkiksi ilmaston pilaamista kutsutaan vain ilmastonmuutokseksi ja työntekijöiden erottamistilaisuuksia muutosneuvotteluiksi.

Luonnonsuojelua vihanneet korkeassa virka-asemassa olleet metsäherrat kunnostautuivat julkisuudessa pilkkaamalla ja vähättelemällä myös luonnon merkitystä. Siinäkin suhteessa professori Kuusela oli tunnetuimpia. Lahopuita hän pilkkasi ekoarkkujen raaka-aineeksi. Professorit Erkki Annila ja Kari Mielikäinen kehuivat, että avohakkuu lisää metsän monimuotoisuutta. Tuekseen he ovat saaneet kasvitieteilijä Seppo Vuokon, joka väitti samoin vielä vuonna 2025. Se on tietysti täysin mieletön väite, sillä avohakkuu hävittää metsän ja metsän lajien tilalle tulee aukean alan lajeja.

Voidaan vaikkapa sanoa, että esimerkiksi hömötiaisen tilalle tulee avohakkuun seurauksena harakka, hippiäisen tilalle hirvikärpänen ja kuukkelin tilalle puutiainen eli punkki. Metsäntutkimuslaitoksen johto voi lukea ansiokseen myös Mikkelin ekoläänin ja Suomussalmen ekokuntahankkeen estämisen. Luonnonmukaisuusasioissa täysin diletantit laitoksen johtajat kyhäsivät nämä hienot metsätaloushankkeet tyrmäävät lausunnot.

Valkoselkätikalla siivet

Metsäntutkimuslaitoksen ylijohtaja Eljas Pohtila oli yksi suuriäänisimmistä luonnon tuhoajista. Nuorena miehenä hän esiintyi jopa luonnonsuojelijana, mutta sitten metsänhoitajana oivalsi, ettei siten voi edetä työuralla ja käänsi takkinsa.

Pohtila julisti muun muassa, että suuren avohakkuualueen reunalla silmä lepää. Kun julkisuudessa kiisteltiin uhanalaisen valkoselkätikan koivikoiden hakkuista, Pohtila kertoi, että avohakataan vaan, sillä onhan valkoselkätikalla siivet. Siitä Helsingin Sanomien pääkirjoitus lohkaisi, että ylijohtaja päästää sammakoita suustaan. Minua hän haukkui monella tapaa. Hän kertoi esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden toimittajalle, että tutkimukseni on ”silkkaa paskaa”. Mitähän hänen vähäiset tutkimuksensa olivat! Haimme nimittäin pari kertaa samaa tieteellistä virkaa. Molemmilla kerroilla kaikki sekä kotimaiset että ulkomaiset asiantuntijat totesivat minun ansioni tieteellisesti selvästi suuremmiksi. Toimittaja arvioi ylijohtajan lausunnon kuvastavan hyvin laitoksen toimintatasoa. Kaikella tällä uhoamisella Pohtila kunnostautui ammattiveljien keskuudessa.

Tutkin Pentti Sepposen kanssa aurauksen vaikutusta podsoloituneen metsämaan alumiinista ja raskasmetalleista rikastuneen maakerroksen, joka voimaperäisellä muokkauksella paljastetaan tai suorastaan käännetään pintaan, kemiallista muuttumista muokkauksen jälkeen. Analyysit osoittivat, että nämä myrkylliset aineet pintamaan luonnollisen ja happaman sateen nopeuttaman happamoitumisen seurauksena muuttuvat liukoisiksi ja siten kulkeutuvat kasvien juurten, lehtien ja marjojen solukoihin. Samoin tapahtuu aurausalueen sienien kohdalla. Julkistin kiistattoman mittaustiedon ja toistin vaatimukseni aurausten, kaivinkonemätästysten ja äestysten lopettamisesta. Pohtila raivostui ja julisti, että hän häpeää Lähteen aurauspuheita tieteen puolesta. Tämäkin tapahtuma osoitti hänen kovin kehnoa tieteellistä ymmärrystään.

Tutkimusjohtaja Jari Parviainen kiukutteli hallinnon sisäisessä kokouksessa, kun laitoksen hallitus ei vuonna 1989 kokonaan lopettanut jatkuvan kasvatuksen tutkimusta eikä käynnistänyt minun erottamisprosessia. Hän kokouksen aluksi julisti, että siinä Lähteen asiassa ei mennyt niin kuin piti. Lähde olisikin pitänyt hitaasti kuristamalla hirttää. Yksi kokoukseen osallistunut soitti minulle heti tilaisuuden jälkeen ja kertoi nämä terveiset. Tohtori Olavi Huuri kertoi esitelleensä Parviaiselle kehittämäänsä turvelevystä leikatun paakkutaimen ideaa. Eipä aikaakaan, kun Parviainen jo esiintyi saman idean keksijänä ja haki eräiden toisten henkilöiden kanssa patenttia keksinnölleen.

Kun vastoin Pohtilan ja Parviaisen vaatimuksia laitoksen hallitus ei aloittanut minun erottamisprosessia, Pohtila aloitti tekaistujen virkavirhehuomautusten lähettelemisen minulle. Tarkoituksena oli sitten muutaman huomautuksen jälkeen vaatia ministeriötä aloittamaan erottamishankkeen. Presidentti oli kuitenkin tehnyt nimityksen, joten erottaminen olisi edellyttänyt hänen hyväksyntäänsä. Kun huomautuksia oli kertynyt pieni nippu, lähetin ne Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen pyytäen niiden mitätöimistä. Niin tapahtui. Pohtilan huomautukset olivat muodollisestikin virheellisiä.

Jos joku tutkija uskalsi tutkia käytännön toiminnan virheitä ja kertoa niistä julkisuudessa, hän joutui Metsäntutkimuslaitoksen johdon puhutteluun. Tutkimustyö vaikeutui ja hän joutui erottamisuhan alaiseksi. Puhuttelemaan erikoistuneita olivat muun muassa Kullervo Kuusela, Aarne Nyyssönen, Eljas Pohtila ja Jari Parviainen.

Kaikki nämä möläykset ja toimenpiteet kuvastavat muun muassa sitä, miten kehnolla tasolla Metsäntutkimuslaitoksen tieteellinen ja hallinnollinen taso on ollut eikä se siitä ole juurikaan korjautunut. Laitoksen johto on aina kiivaasti korostanut, että metsäntutkimuksen tulee palvella käytännön metsätaloutta eli ”tieteestä viis kunhan avohakkuita edistetään”. Metsiä ja metsätaloutta hallitsevat organisaatiot eivät missään vaiheessa ole tunnustaneet lukemattomia virheitään. Metsälintujen ja muiden metsän eliöiden kannalta metsäammattilaiset ovat samanlaisia hirviöitä kuin Putin ukrainalaisten ja Netanjahu palestiinalaisten kannalta. Kodit murskaksi, vanhukset, äidit ja lapset tapetaan. Kaikki korjaukset ovat olleet kovin pieniä, lähinnä näpertelyä. Kun alan ammattilaisten ja heitä kuuntelevien poliitikkojen käsitys metsästä ja suhde luontoon ovat pielessä, vähäiset korjausyritykset ja suuret puheet eivät kokonaistilannetta korjaa.

Tulevaisuus

Nykykäytäntö, jota on harjoitettu enenevässä määrin jo yli 70 vuotta, johtaa metsäekosysteemien romahdukseen. Romahduksia aiheuttavat avohakkuut, soiden ojitus, maanmuokkaus, lehtipuiden hävitys, puustojen rakenteen ja koostumuksen yksipuolistaminen (puupellot), typpilannoitus ja myrkkyjen käyttö sekä yksipuolinen teollisuustuotanto. Romahdus on jo alkanut ja todennäköisesti kiihtyy, koska mitään merkittäviä todellisia korjauksia ei aiotakaan tehdä.

Metsiä hakkaava ja puuta käyttävä teollisuus ei osoita mitään merkkejä halusta tehdä korjauksia. Kun puun tuotanto romahtaa, teollisuus todennäköisesti siirtää tuotantonsa sinne, missä puuta on vielä jäljellä. Poliitikot jäävät ihmettelemään, miten näin kävi, vaikka he auliisti jakoivat kansalaisten verorahoja teollisuuden tukemiseen.

Toivoa on pidettävä yllä

Maapalon yli kahdeksan miljardia ihmistä kuluttaa luonnonvaroja niin kovalla vauhdilla, että tarvittaisiin jo kaksi maapalloa. Rikkaimmat maat tarvitsisivat jo viisi maapalloa, Suomikin neljä. Tällä menolla maapallo pian loppuu. Toivo paremmasta on kuitenkin tärkeä elementti. Se ei saisi kuitenkaan perustua katteettomaan hyväuskoisuuteen, vaan konkreettiseen tietoon ja näyttöihin. Luonnon osalta, josta elämme ja tulevaisuutemme riippuu, voidaan varmaankin vielä jotain tehdä. Avainasia on tuhoamisen kuten avohakkuiden lopettaminen. Kaiken kasvun kiihdyttämisestä ja kulutushulluudesta pitää vapautua. Väestöräjähdys pitää kääntää väheneväksi. Siinä kehitys Suomessa on mennytkin oikeaan suuntaan. Kaikkea lisää höpöttävien ”talousviisaiden” neuvot pitää unohtaa.